Politologi maailmanhistorian ruorissa

Me valtio-opin lukijat olemme tunnetusti kokettia sakkia. Olemme omistamme ylpeitä. Tai no, ainakin pyrimme tuntemaan ja vaalimaan kollegiaalista perintöämme. Siksi esittelenkin erään ajankulkua peukaloineen politologin, josta etenkin suomalaisten sisäänlämpiävä sotahistorian tuntemus on aika erinomaisesti vaiennut.

Richard Sorge.

Tämän neuvostovakoojan elämäntarinasta ei puutu dramatiikkaa: marxismin maustama romanssi, sotaepiikkaa, viinanhuuruisia vakoilutehtäviä 30-luvun Japanissa…

“Puna-Bondin” tarina alkaa silloisen Venäjän, nykyisen Azerbaidzhanin Bakussa vuonna 1895. Saksalaisen kaivosinsinööri-isän ja tämän venäläisen vaimon vesa palasi perheensä mukana Saksaan pikkupoikana vuonna 1898. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä parikymppinen Sorge värväytyi Saksan armeijaan ja päätyi opiskelijapataljoonaan (sic) itärintamalle, jossa hän taisteli rautaristin veroisesti – kuin Hitler konsanaan. Lopulta kranaatinsirpale laittoi pisteen sotareissuille murskaten Sorgen jalat, ja edessä oli toipilasjakso sotasairaalassa.

Sorgen haavoja voiteli sisar hento vasemmistolainen. Sotasairaalassa Sorgelle kehittyi lyhyt suhde muuan edistyksellisen hoitajattaren kanssa. Myös tuore appiukko oli vahvasti vasemmalla ja pönkitti entisestään veteraanin sosialistiherätystä. Sairaalasta päästyään Sorge aloitti fanaattisen opiskelun, joka lopulta poiki tohtorin tutkinnon valtio-opissa Hampurin yliopistosta. Jo opiskeluaikana Sorge kuitenkin päätti, ettei kirjaviisaus riitä: hän haluaisi olla osana isoa V:tä, vallankumousta. Poliittisesti turbulenttina aikana Sorge allekirjoitti uskontunnustuksensa ja liittyi vastaperustettuun Saksan kommunistiseen puolueeseen. Kommareita ei kuitenkaan katsottu hyvällä opinahjoissa eikä edes hiilikaivoksilla: Sorge sai potkut sekä opettajan että hiiliduunarin vakansseista aatteensa vuoksi.

Lehdistö ei sorsinut likaista sosialistia, ja Sorge alkoi ansaita elantoaan journalistina. Vuonna 1925 hän lähti Neuvostoliittoon. Pian Komintern halusi ottaa saksalaiskommunistista kaiken hyödyn irti, ja niinpä Sorgesta tuli äiti-Venäjän agentti.

Toimenkuvaan kuului runsaasti työmatkoja pitkin ja poikin Eurooppaa. Vuonna 1929 edessä oli paluu Saksaan, jossa poliittinen ilmapiiri oli jyrkentynyt sen verran, että Sorgea kehotettiin ystävällisesti liittymään natsipuolueeseen ja pidättäytymään vasemmistohampuusien kanssa veljeilystä. Ollakseen herättämättä liikaa huomiota, agenttimme värväytyi sikäläiseen Maaseudun Tulevaisuuteen, eli Deutsche Getrade-Zeitungiin. Sorge lähetettiin Kiinaan, ja journalistina karttunut agraariasiantuntemus antoi hänelle mahdollisuuden kierrellä pitkin maaseutua ja linkittyä sikäläisten ruraalikommunistien kanssa.

Väitetään, että työskennellessään Kiinassa Sorge tapasi englantilaisen Roger Hollisin, jonka hän onnistuikin “käännyttämään” Neuvostoliiton sotilastiedustelu GRU:n vakoojaksi. Palattuaan Englantiin Hollisista tuli lopulta tiedustelupalvelu MI5:n johtaja.

Vuonna 1933 Kiinan visiitin jälkeen Sorge, nyt koodinimeltään “Ramsay“, komennettiin ensin Saksaan verkottumaan tykevaa tehtäväänsä varten. Tällä kertaa hän myös otti ja liittyi NSDAP:hen. Prominentti vakoojalupaus passitettiin tämän jälkeen Neuvostoliittoa idässä painostaneen Japanin ytimeen. Tokiossa Sorge työskenteli samassa vakoilurenkaassa, jonka riveissä Otto-Wille Kuusisen vaimo Ainokin aikoinaan maanpetturoi. Sorgen virallinen status oli edelleen toimittaja, nyt hänen työnantajansa oli natsisympaattinen Frankfurter Zeitung. Ylistipä Japanin kirjeenvaihtajan tekstejä jopa avoimen kansallissosialistinen Geopolitik-aviisi.

Tokiossa Sorge pönkitti kovan ryyppymiehen mainettaan ja oli tunnettu playboy, vieläpä natsien suosima sellainen. Nerokas raikuli-imago ohjasi huomion toisaalle Sorgen hämärähommista, mutta suruton luonne oli myös vähällä kostautua. Vuonna 1938 Sorge rysäytti juovuspäissään moottoripyörällä päin tiiliseinää kantaen takkinsa taskussa tulenarkoja dokumentteja, joista hän onnistui sairaalassa täpärästi hankkiutumaan eroon.

Mainiot kusetus- ja vuorovaikutustaidot mahdollistivat Richard Sorgelle mainiot suhteet Saksan Japanin suurlähetystöön, eritoten itse lähettiläs Herbert von Dirkseniin. Verkostot laajenivat, jopa Japanin pääministeri oli ainoastaan parin tutun etäisyydellä. Richard Sorgen ansiosta Stalin tiesi etukäteen niin Japanin ja Saksan suunnitelmista Kominternia vastaan, vuoden 1940 Saksa-Japani -sopimuksesta kuin Pearl Harborin hyökkäyksestä. Sorgen aisapari, japanilainen toimittaja Hotsumi Ozaki sai vuonna 1935 selville, että Japani oli päättänyt toistaiseksi lykätä tuonnemmas väistämätöntä sotaansa Neuvostoliiton kanssa: näin ollen Stalin saattoi talven 1941 kriittisinä hetkinä turvallisin mielin siirtää 40 divisioonaa Siperiasta länsirintamalle.

Jos Stalin, tuo mokoma vajaakasvuinen maantierosvo, olisi uskaltanut luottaa vakoojiinsa, ei mitään kriittisiä hetkiä Stalingradeineen olisi välttämättä edes tarvinnut käydä läpi. Vuoden 1940 joulukuussa Richard Sorge lähetti Stalinille painavan viestin: Saksa suunnittelee operaatio Barbarossan käynnistämistä seuraavan vuoden kesäkuussa. Lipevä Sorge nautti kuitenkin Stalinin henkilökohtaista antipatiaa, joten generalissimus päätti olla uskomatta vakoojaässän urkkimia tietoja.

Vuoden 1941 elokuussa Sorge tarkensi japanilaiskollegansa kuusi vuotta aiemmin paljastamaa tietoa idän uhasta. Hän tiedotti Stalinille, ettei Nipponista olisi luvassa hyökkäystä, ennen kuin Moskova olisi vallattu, Siperiassa riehuisi sisällissota ja keisarillisen Kwantung-armeijan miesluku olisi kolminkertainen verrattuna puna-armeijan itävahvuuteen. Sen Stalin sentään päätti uskoa, ja saattoikin toden teolla keskittyä fascistien torjuntaan länsirintamalla.

Nuo tiedot saattoivat kenties pelastaa maailman akselivaltojen hirmuhallinnoilta. Samaan hengenvetoon lienee kuitenkin lisättävä, että tuo manööveri sysäsi puolet Euroopasta kommunismin kitaan, mutta, luvalla väittäen, ehkä kuitenkin parempi, että kävi näin. Moiset vakoiluansiot ovat myös havainnollistavia esimerkkejä siitä, miten paljon suurvaltojen johtajat tiesivät jo ennakkoon sodan ratkaisevista käänteistä.

Richard Sorge saatiin kiinni kaksi kuukautta sen jälkeen, kun hän oli välittänyt elintärkeän tiedon Japanin hyökkäämättömyydestä Neuvostoliittoon vuonna 1941. Omituiset radiolähetykset Saksan suurlähetystöstä olivat alkaneet kiehtoa japanilaisten tiedustelupalvelua. Seurauksena oli kolme vuotta vankilassa virumista Stalin ei tehnyt mitään auttaakseen vakoojaansa, vaikka Sorge olisi luultavasti saatu pelastettua vaihtamalla tämä japanilaisiin vankeihin. “Kiitollisuus on koirien sairaus”, kommentoi Stalin. Olisihan hän osannut tehdä taktisesti oikeat johtopäätökset vallan mainiosti ilman varmuutta Japanin aikeista.

Richard Sorgesta ei saatu kiduttamalla irti mitään olennaista tietoa. Niinpä hänet hirtettiin Japanissa marraskuun 7. päivä vuonna 1944.

Jahka Sorgen ykkösvihamies Stalinista aika jätti ja Neuvostoliitossa uskallettin taas puhua ääneen, alkoi Sorgen maine hiljalleen levitä, myös länsimaissa. Vuonna 1961 valmistui ranskalaisten, länsi-saksalaisten ja italialaisten yhteishankkeena elokuva Qui êtes-vous, Monsieur Sorge?, josta tuli hitti myös Neuvostoliitossa. Vuonna 1964 Sorgelle myönnettiinkin Neuvostoliiton sankarin arvonimi.

Legenda elää tässäkin ajassa. Amerikkalaisen oikeiston lemmikkikirjailija Tom Clancy on kuitannut yksiselitteisesti, että “Richard Sorge was the best spy of all time”. Annetaan kuitenkin definitiivinen mielipide itseoikeutetusti James Bondin luojalle Ian Flemingille:

“Sorge was the man whom I regard as the most formidable spy in history”.

JOTEN MUISTAKAA: TÄMÄN MIEHEN PÄÄAINE OLI VALTIO-OPPI